Kivun ja vapauden ristitulessa

     Taustahäly kaikkoaa, enkä näe mitään. 

     Joka puolellani avautuu äärettömän pitkälle kantava absoluuttinen tyhjyys. 

    Olen painoton, höyhenenkevyt. Kipu on poissa. Minulla ei ole ruumista, minä vain...olen. 

    Ja leijun. Vaivattomasti, kauniisti, sulavasti, leijun äärettömän suuressa tilavuudessa. 

    Hengittääkään minun ei tarvitse. 

    Minulla on tapana kutsua tätä täydelliseksi vapaudeksi. 

   Täydellinen vapaus. Täydellinen...vapaus. Olen, enkä mitään muuta. 

   Mitään muuta en tarvitsekaan.

Tajunnan räjäyttävä tykytys naisen päässä alkaa. Kuva on tippunut lattialle, kuvapuoli valkoista lattiaa vasten.

Kone saapuu painavin askelin lautanen kädessään. Se laskee lautasen mustalle pöytätasolle ja sanoo: ” Numero 1761. Sata milligrammaa merkkiäänen ilmoittamina aikoina kymmenen valomerkin ajan. Muistakaa desinfioida pistoskohta välittömästi injektion jälkeen.”

Sali on mustavalkoinen ja steriili. Salin päästä päähän kulkeva kattovalaisinrivistö syöksee kylmää, sietämättömän kirkasta valoaan tasaisesti joka nurkkaan. Molemmat seinustat on täytetty sängyillä, joiden patjat tuntuvat kiveltä ja tyynyt huputetuilta betonilohkareilta. Sänkyjä on rivissä satoja, ehkä jopa tuhansia, eikä yksikään niistä ole tyhjä. Hikiset, alastomat hahmot makaavat omissa vuoteissaan, kalpeina kuin luurangot. Kahlitseminen on tarpeetonta: kenellään, tai millään ei ole fyysistä eikä henkistä kapasiteettia istuutumiseen, saati sitten sängystä poistumiseen.

Naisen vasemmalla puolella olevassa sängyssä mies ähisee ja tyydyttää mielipuolisesti itseään hikivanojen juostessa hänen ohimoiltaan alas lommoisille poskille ja siitä tyynylle. Oikealla puolella olento tärisee horkassa, hakaten päätään vasten kivikovaa betoniseinää. Veritahra seinässä kasvaa isku iskulta, kuolema ei ole kaukana. Jokainen asukas tietää kuoleman olevan lähellä, mutta säännölliset lääkeinjektiot antavat aina hippusen verran lisää aikaa, hippusen verran lisää toivoa.

Nainen on muiden lailla yltä päältä kylmän hien peittämä, silmänympärykset ovat tummat ja hiukset ovat tippuneet yksitellen viimeistä haiventa myöten. Hän nostaa hitaasti ja huohottaen ruiskun lautaselta, upottaa piikin kärjen vasempaan käsivarteensa ja pakottaa nesteen verenkiertoon. Hengitys tasanee ja olo paranee hiukan.

Keskusradiosta kuuluu metallisella äänellä seurakunnan sanaa. "Hyvät koneiston vialliset rattaat, hiljentykäämme rukoukseen homoseksuaalisuuden kukistumisen puolesta... Kerran vielä teistä on tuleva yhteiskunnan malliesimerkkejä, poistettuamme väärät; syntiset aatteenne.” Toinen piikki suoneen, peukalon kymmenen sekuntia kestävä rutiininomainen painallus; nainen sulkee silmänsä euforiassa.

Salissa päivä ja yö ovat yksi ja sama asia. Ikkunoita ei ole, joten elämä tässä kompleksissa kulkee rataansa aivan riippumattomana elämästä ulkopuolella. Sama rutiini toistuu 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemänä päivänä viikossa. Välillä salin ovi aukeaa, kun koneet kiidättävät uutta asukasta kohti sille varattua paikkaa. Yksikään ei ole vielä päässyt ulos tästä tilasta, ja vain aika voi näyttää, onko se edes mahdollista. Monet vastaavat kieltävästi.

Tärisevin, mustelmien valloittamin käsin, nainen kurottaa saadakseen otteen Kuvasta. Se on aivan vieressä, muutaman kymmenen senttimetrin päässä sängystä lattiaa vasten, mutta käsivarsi ei tunnu tottelevan hermoimpulsseja. Peukalo ja etusormi napsahtavat kiinni toisiinsa pyydystääkseen väliinsä tuon paperinpalan, mutta onnistumatta ensimmäisellä kerralla. Toisella yrittämällä, muutaman kirouksen saattelemana, tämä yksinkertaisen monimutkainen prosessi onnistuu, ja Kuva siirtyy varovasti naisen silmien eteen. Syvä huokaus; silmäluomet painuvat hitaasti kiinni. Huokauksen jälkeistä sisäänhengitystä ei koskaan tule.

      En ole enää...salissa. En ole enää...tuskan täyttämä. Olen...vapaa.