Massatuotanto

Kuuntelen Iso-Kristiinan liukuportaiden rytmistä kohinaa ja kolinaa, se on se öljyämätön koneisto, otaksun. Katselen tuota kaltevaa hihnaa, sen päällä olevia ihmisiä, matkalla ylös, alas, sisään, ulos…

 Yhtäkkiä huomaan katselevani tehtaan tuotantolinjaa. Se kolisee, nirskuu ja huokailee. Se on se systeemin nykyaika, massatuotanto.  Hihna kuljettaa – hetkinen – se kuljettaa ihmisiä. Mutta, kaikki näyttää niin samalta! Jok’ikinen ihminen, sama muoto, sama kasvo eri sisus, otaksun. Aivan! Aivan niin! Massatuotanto, mitenkäs muutenkaan.

Blondi, toinen, kolmas, nelj- brunette! Mitä näenkään? Hätäännyn, missä logiikka? Ei tuo kuulu tuolle linjalle, se on poikkeus!...joka vahvistaa säännön. Seuraan näiden otusten matkaa kohti linjan päätepistettä. Blondit hyppelehtivät yksi toisensa jälkeen linjalta, nykäisevät jalkaansa korkokengät ja jatkavat kohti tuntematonta etappia vartalojansa yhtenäisessä tahdissa keinuttaen. Brunette, hyppääthän pois jo! Se ei hievahdakaan. Kunnes…

--

Kuulen epätavallisen, tahtiin sopimattoman pamauksen jostain tuolta linjan päätepysäkin suunnalta. Käännän nopeasti päätäni – niskaani vihlaisee, ei pitäisi enää tällä iällä leikkiä atleettia – silmäni ehtivät kunnolla tarkentamatta napata kuvan tummasta varjosta…ja katoavasta brunetesta. Aivan kuin tuulenpuuska olisi pyyhkäissyt salamana linjan läpi, näen kuinka tuon blondinkin kultakutrit vielä vipattavat sen voimasta. Näinköhän ne eliminoivat tuotantovirheet karkkitehtaillakin? Hus vain, niin se käy.

--

Niin kovin lumouduin tästä tuotantolinjasta, etten ollut ymmärtänyt ollenkaan katsella ympärilleni. En tajunnut, vaikka ne aina armeijassakin opastivat, ”pojat, tarkastakaa aina selustanne.” Tosin tässä oli kyseessä nyt poikkeus, mielin määrin naiskauneutta vilisee ohi, voiko sitä mieheltä tässä tapauksessa selustan turvaamista vaatiakaan? ”Pojat, tarkastakaa aina selustanne.” Juujuu, tarkastan aluksi hänet!

Niin, se selusta. Hihna kulki vasemmalta oikealle. Tähyilin alkua tälle hitaasti mutta varmasti eteenpäin rymisevälle hihnalle, tuloksetta. Näen vain näennäisesti loputtomiin jatkuvan noin metrin korkeudessa leijuvan tumman hihnan, joka on valaistu rivistöllä sinistä, kylmää valoa ympärilleen ampuvaa loisteputkea. Mitään muuta en oikeastaan näekään. Linjan päätteessä blondi toisensa jälkeen hypähtää pois ja suuntaa kohti kaukaista vihreää valoa. Konemaisesti, tahdissa hihnan paukkeen kanssa, tah – tah-dissa, tahhdissa.

Ilma maistuu saippualta. Siinä leijailee vahva tuoksahdus kemikaaleja.

--

Jostain syystä – en vieläkään ymmärrä, miksi – lähdin kävelemään kohti tuota hihnan loppupäätä. Kävelin hitaasti, kunnes saavuin kohtaan, jossa arvelin tuon mustan varjon vilahtaneen pamauksen saattelemana. Silloin tepastelin lujempaa, tajusin jossain vaiheessa juoksevani. Ihan vain…varmuuden vuoksi. Hihnan loputtua kirmasin kohti tuota vihreää valoa, jota kohti suunnistivat kaikki muutkin. He, tai, ehkäpä pikemminkin…ne. Rytmitin askeleeni tuohon loittonevaan tah-tah..TAHtiin. Se tuntui oikealta, sillekään en parempaa syytä keksinyt. Totuuksien etsimisen olin lopettanut jo ajat sitten.

Pingoin minkä kintuistani pääsin, rikoin varmasti ennätyksiä. ”Eläkeläinen rikkoi satasen ME:n” näen jo lööpin sieluni silmin. 

Keskity, hyvä mies, keskity.

Hiljalleen hidastin vauhtiani. Pujottelin noiden eteenpäin tapittavien, tahdissa kopistelevien ja keinuvien otusten väleistä. Haistoin hajuveden. Sekin oli universaali, sama kaikilla. Olihan tämä massatuotanto. Se brunette erottui varmasti tuoksultaankin muusta joukosta, pohdin.

Katsoin yhtä niistä silmiin. Se vilkaisi minua ohimennen. Kosketin sen kättä. Se oli ruskettunut, ja lämmin. Pehmeä, silkkinen. Ahaa, ymmärsin, tällainen on nykyään jokamiehen unelmatyttö, kaiketi. Siinä se käveli, kaltaistensa joukossa. Hetken päästä hävitin sen näköpiiristäni, enkä enää erottanut sitä massasta. Tasaisesti etenevä massa. 

Yhtäaikainen korkokenkien kopse kaikui korviahuumaavasti,  tämän täytyi olla iso halli.

Lähestyin vihreää valoa. Tein huomion, sen alla oli ovi! Jokainen vuorollaan, jonossa keimaillen, marssi ulos. Liityin tähän jonoon, se tuntui oikealta. Vihreän valon läpi kuulsi teksti, ”EXIT”. Olihan hallissa omanlainen, kiehtova tunnelmansa, mutta kyllä minä ihan mukisematta ulos tallasin. Ulos, minne?

--

Astun ovesta. Tämähän on…parkkihalli? Myönnän odottaneeni jotain mielettömämpää. Vilkaisen taakseni. Vihreä valo toivottaa iloisesti, ”ENTER”. Nuo tuotantohihnan mallinuket sekoittuivat ihmispaljouteen. Hetkinen, ihmispaljouteen? Ei, itse asiassa, jokainen naiseksi luokittelemani henkilö näyttää samalta! Ymmärrys valuu tajuntaani kuin päälaelle rikottu raaka kananmuna.

Pohdin, on kai olemassa toinen hihna miehille. Minulle? Minullekin? Tuoko on minunkin alkuperäni? Ei, ei se voi pitää paikkaansa, äitinihän aina kertoi, kuinka tupsahdin maailmaan sairaalassa! 

--

Minulle soitetaan. Vaimo. Vastaan. Palaan arkeen. Katoan massaan. Tah-dissa.