Alku

Taivaalta tippui suuria, märkiä möykkyjä, räntää tai jotain, kun heräsin. Huoneiston ainoa ikkuna oli jäänyt raolleen, ja varpaitani paleli. Päätäkin jomotti, se eilinen oli yhden lasillisen verran liikaa.

          Mutta kaikki se on nyt toissijaista.

Raotin yöpöytäni vetolaatikkoa sen verran, että sain unipäiväkirjani kiskaistua eteeni, kohotin päätäni kostealta tyynyltä ja kaivoin tyynyn alta mustekynän. NAKSahdus, kun kynän tuppi irtosi, paljastaen mustaa mustetta tihkuvan metallipään, sivujen kahinaa kun selasin yli vihkoni viimeisimmän merkinnän, edessäni oli nyt tyhjä sivu, hieman tärisevässä kädessä lempikynäni… Aloin kirjoittaa.

          Se oli eräänlainen underground tv-show. Paljon katsojia. Miehiä, ja naisia muttei miehiä ja naisia, kaikki oman onnensa nojalla. Trendipellet, hienohelmat, porvarit, uusrikkaat… toisaalta myös opiskelijat, leipäjonon vakiokasvot, kodittomat, erilaisilla aineilla päänsä sekoittaneet sielut… Juontajan ääni kajahtaa: kuka haluaa tulla ammutuksi?? Yleisö rummuttaa kengänpohjillaan lattiaa vasten, kuin viestien, ”minä, minä, minä!”

          Yksinkertaisten, mustanpuhuvien lavasteiden takaa estradille ilmestyy yht’äkkiä pieni mies, kyyryssä kulkeva, hieman hämmästellen, siristäen silmiään yleisöä kohti. Hän astelee hitaasti lavan toiseen päähän, kääntyy niin, että yleisö näkee hänen sivuprofiilinsa. Hiljaisuus.

          Lavan alta, lattiassa olevasta aukosta nousee ylös kokomustaan asuun pukeutunut henkilö. Päässään niin suuri huppu, että se peittää hänen kasvonsa kokonaan.

          Metallinen pistooli! Huppupää kohottaa kätensä, aika jähmettyy, yleisö jähmettyy, pieni mies lavan toisessa päässä puristaa silmänsä kiinni….hymyilee..!

          Laukaus kaikuu viiltävästi jokaisen korvissa, ääni kimpoilee seinistä niin, että havahdun hereille.