Ajatustulva

Korviini kantautuu 2000-luvun funk-musiikin tasainen elektroninen kolke, joka saa kehoni väreilemään ja sykkimään hallitsemattomasti. Ilman kontrollia, itsekuria. Tyhjälle lappuselle kynää pitelevä vasen käteni sutaisee sinikäyrän, jossa ei ole järkeä. Tässä, hyvä lukijani, on abstraktin improvisaation, inspiraation määritelmä. Mitä muuta tuo onkaan kuin kliseetä toisensa jälkeen, ajatusten kierrätyspiste? Mutta sanon tämän: en valehtele.

 Mitä muuta onkaan enää tehtävissä, kuin oman intuitionsa seuraaminen? Maailman päätöntä poukkoilua kohti umpisolmua ei voi järjellä seurata, tarvitaan tulkintaa ja itsensä vapauttamista logiikan säännöistä. Säännönmukaisuutta löytää nimittäin vain säännöistä itsestään; todellisen maailmanmenon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Torni on kalteva - kuten se kuuluisa tönö Italiassa - mutta sen lisäksi se myös horjuu uhkaavasti. Käsikirjoitus muuttuu joka sekunti kun kirjoittamattomia juonenkäänteitä ilmenee. Epätasapaino ja muutos tuntuvat olevan ainoa pysyvä olotila.

 Kuka suunnitteli tsunamin, kuka ennakoi ydinreaktorin halkeamisen? Kuka totesi, että taide vielä joskus määritellään kabineteissa kofeiinishottien äärellä? Kenen curriculum vitae:ssa on maininta terrorismin kattavasta käytännön osaamisesta?

 Asiat tapahtuvat, eikä sille taida yksilö mahtaa mitään. Paine kasvaa, se kasvaa niin suureksi, että pakottautuu ulos milloin missäkin muodossa, aiheuttaen suunnittelemattomia tosiasioita. Vaaka kallistuu aina jonnekin, tasapaino on utopiaa. Samoin kuin ihminen purkaa stressiään tarttumalla tupakan filtteriin tai pullonkaulaan, päästää yhteiskuntakin pahaa oloaan ulos aiheuttamalla kaaosta. Ja tämä kaaos…niin kuin varmasti noteerattu on, ei tyydy aina viemään vain pientä pikkusormea.
--
Palaan kysymykseen, mitä voin itse konkreettisesti tehdä? Väitän, että abstrakti improvisaatio ei ole kaukana oikeasta vastauksesta.

 Ei tätä kai edes tule yrittää ymmärtää. Ei sitä niin ole tarkoitettu. Ehkä tärkeämpää on vain ihmettely ja yleinen hämmennys, niitä juonenkäänteitä odotellen. Paini omien, mikroskooppisten ongelmiensa kanssa on verrattain tärkeämpää kuin logiikan etsiminen tästä maailmasta. Niin kuin todettu, sitä ei ole, ainakaan muodossa joka olisi ihmisen ymmärryksen asettamien rajojen sisäpuolella. Luulen.

Mutta tämä menee aivan liian filosofiseksi! Aivan kuin oikeasti tietäisin jotain, mikä taas on suuri vale. Tämäkin teksti on vain tuon abstraktion tulos, päämäärä, sinikäyrän päätepiste. Tosin, ei tuossakaan ollut järkeä, sillä sinikäyrä ei lopu. Säännöttömyys on säännöllisempää kuin säännöllisyys.

 Kun kirjoittaa ajatuksiaan paperille, muuttuu oma mieli konkreettisemmaksi, helpommin lähestyttäväksi objektiksi. Siinä se nyt on, paperille kirjattuna, ajatuksenvirta tuona kellonaikana, tämän pöydän ääressä. Kirjoitusprosessin aikana voimistuu samalla tunne omasta typeryydestään. Miksi edes teen tätä?

 Teksti koostuu pitkälti abstraktin absurdeista hienoista sanoista, joissa on sisältöä yhtä paljon kuin aamuisessa unen sekoittamassa kommunikoinnissa puhetta. Sanoisinko, vähän. Mutta silti jatkan, koska tiedän, ettei lopettaminenkaan minua millään tavalla hyödyttäisi.

 Elämä on äimistelyä jonkin suuremman edessä, räpiköintiä pohjamudissa, kilpailua paikasta auringossa. Ennen kaikkea se on uuden tavoittelua. Haalitaan kokoon kaikki, minkä selkä vain jaksaa taakkanaan raahata kohti tuntematonta pysäkkiä. Ja kun luulemme, että meillä menee hyvin ja olemme menestyviä malliyksilöitä, tulee joku kummajainen nimeltä ”onnettomuus” esiin lehvistön viileästä varjosta peittämään ihoa hellivän ja ruskettavan auringonpaisteen. Ja se astuu suoraan näköpiiriin, tulee liian lähelle. Silloin se on menoa vain. Tie alas on avoin.

 Se kysyy, ”Vieläkö luulet jotakin itsestäsi? Vieläkö kuvittelet olevasi jotakin?” mikä palauttaa meidät pohjimmaisten kysymysten ääreen. Paikkaan, jossa olen tälläkin hetkellä.

Ei kolhun tarvitse olla fyysinen. Ei sen oikeastaan tarvitse olla yhtään mitään tai mikään. Yllättävän monesti kivuliaampaa onkin sanomisen tai tekemisen sijasta olla hiljaa paikallaan. Se nimittäin iskee sinne, minne et arvannut kenenkään löytävän.
 --
Koskaan et voi tietää, mitä tapahtuu huomenna. Se voi olla hyvä päivä, tai uusi kolhu. Mikään siltä väliltä se ei ole, tai sitten olet vain liian väsynyt huomioimaan sitä. Huomisen odotus onkin ehkä se ainoa hengissä pitävä voima ainakin allekirjoittaneen elämässä. Vaikka tätä päivää et voikaan ymmärtää, voit aina kehitellä mielessäsi teorioita huomisesta; teorioita, jotka myöhemmin teilataan kauas pois elämästäsi.

Sitä kun ei koskaan tiedä, mikä reaktori räjähtää seuraavaksi, mikä kääntää kurssin. Maailma purkaa paineitaan. Ihminen ihmettelee, nauraa ja itkee kun ei muutakaan voi. Siinä on arjen viehätys.