Pöydässäni on naarmuja, kulumia, tahroja; sillä on hirveä määrä rihkamaa ja roskaa, leivänmuruista tietokoneeseen. Kaikkea tuota, koska minä olen tuota kaikkea.
Kirjoitan niin kovalla voimalla, että jokainen kynän liike paperilla rikkoo pöydän pintaa uuden naarmun verran. Kirjoitan suttuisesti ja hutaisten, koska tunnen polttavaa kiirettä saada sanotuksi kaiken sen, jonka mielin sinulle sielustani vuodattaa. Pöytääni muodostuu kartta minusta. Epäilemättä epäselvää.
Minulla ei ole ymmärrystä siitä, miksi näin teen, saati sitten siitä, miksi edes valvon sunnuntaiyönä. Vähän kuin kaivaisi maata jalkojensa alta.
Sen lisäksi tiedän, että aamulla vasenta, kynää pitelevää käsivarttani pakottaa helvetillisesti yöllisen urakkani lopputuloksena. Tunnen tunteideni ja ajatuksieni painon sykkivänä kipuna sormenpäissäni, enkä rehellisesti sanottuna usko tuon tuskan koskaan loppuvan täysin. Ajatuksien pata on kuuma joka hetki, ja öisin se tahtoo kiehua yli.
Tässä ei ole järkeä, ei pätkän vertaa. Ja minä tiedän sen, eikä sinun siitä siis tarvitse minua enää muistuttaa. Voit toki yrittää, mutta minä tiedän, etten lopeta. En lopeta, ennen kuin myrsky mielessäni laantuu kaatosateeksi ja edelleen harmittomaksi tihkuksi. Aurinkoista päivää ei ole realistista odottaa.
Kynän liike paperilla on minulle kuin pullo juopolle, kartonki tervakeuhkolle tai televisio olohuoneelle. Se on…koukuttavaa! On koukuttavaa katsella, kun mieleni käyrät piirtyvät musteena paperille.
Itsensä ja oman kirjoitustaitonsa kyseenalaistaminen on kirjoittamisessa välttämätön pahe. Sillä et voita mitään, häviät vain. Tämänhetkisestä mielentilastani johtuen osuvin keksimäni esimerkki on vittuuntuminen.
Tiedän varsin hyvin, että parhaillaan kirjoittamani teksti on tasoltaan enintään paperikoritasoa. Pöytälaatikkoon se ei mahdu, ei millään. Häpeällistä tämä on.
Tiedän sen, mutten lopeta, kuten aikaisemmin totesin. Siirrän kritiikin jonnekin pois tästä kontekstista, heitän vaikka Siperiaan tuulten vietäväksi. Toivon todella, että siellä tuulee.
Keskityn suoltamaan sanoja alitajunnastani jatkuvalla syötöllä niin, että aina sanan kirjoitettuani seuraavat kaksi koukeroa ovat kristallinkirkkaina mielessäni, jotten vahingossakaan nosta kynää liian kauaksi paperista. Ne sanovat sitä tajunnanvirraksi. Vauhti säilyy ja pakotus vasemmassa käsivarressani kasvaa…
No comments:
Post a Comment