Ilta pimenee ja pimenee, katulamput syttyvät. Istun itsekseni kotisohvalla, seuraan illan (päätöntä) TV-tarjontaa vaihtelevalla mielenkiinnolla. Huoneessa loistaa energiansäästölamppu, ulkona vallitsee pimeys. Itse näen ulos vain heikosti, mutta ulkoapäin minut, ja kaiken muunkin huoneessa olevan, erottaa täydellisesti. Tunnen olevani kuin eläintarhassa.
Istun (makaan) sohvalla tunnin, kaksi tuntia.. Ulkona on jo pimeää, vain katulamput ovat enää täydellisen pimeyden esteenä. Tuijotan edelleen isoruutuista taulu-TV:tä, naureskelen väsyksissäni amerikkalaisen talk-shown harvinaisen rivolle huumorille. Päähuomio, kuten aina nykypäivänä, keskittyy seksistiseen jutunheittoon; mitä tökerömpi kommentti, sitä äänekkäämpi on yleisön reaktio. Tämä(kö) on nyt sitä nykyajan viihdettä parhaimmillaan.(?)
Talk-show loppuu, siirrän huomioni pois mainosta suoltavasta TV-ruudusta ja katselen ulos. En oletakaan näkeväni muuta kuin mustaa, ja ne pienet katulamppujen tuomat valopilkut. Mieleni on tyhjä, kelvottomalla huumorilla kyllästetty kaatopaikka. En edes huomaa valkoista liikkuvaa länttiä katuvalojen heikosti valaisemana. Siinä se etenee, tasaiseen tahtiin, melko nopeasti. Tämänhän minä tajuan vasta kun se pysähtyy. Huomaan katselevani valkoiseen huppariin pukeutunutta ihmishahmoa, naispuolista, mikäli näen oikein. Alitajuisesti syöksyn ikkunan eteen ja huomaan, että tämä tyttö (päätin nyt kutsua häntä ”tytöksi”) oli pysähtynyt toisella puolella tietä sijaitsevan postilaatikkoni eteen. En saa selvää, laittaako hän laatikkoon mitään, sillä näkymä ei erotu tarkasti yön keskeltä. Enkä edes tiedä, onko tämä kyseinen postilaatikko minun laatikkoni, sillä samassa rivissä on myös naapureideni vastaavanlaiset lootat.
Kaikki on ohi muutamassa sekuntissa, tyttö nousee pyöränsä satulaan ja jatkaa matkaa viivyttelemättä. En millään ehtinyt tunnistamaan tyttöä, enhän edes nähnyt hänen kasvojansa! Jostain syystä vain toivon ensinnäkin, että ”tyttö” oli oikeasti tyttö, ja toiseksi, että hän laittoi jotain juuri minun postilaatikkooni. En tiedä miksi toivon näin, tai.... tiedän, mutten vain halua sanoa sitä itselleni. Tuo postilaatikko jää vain vaivaavaan mieltäni, haluaisin niin kovasti hiipiä ulos ja kurkata, sainko postia, mutta ongelmana on, etten voi. En vain voi, se riittäköön kerrottavaksi tässä. En vielä, vasta seuraavana aamuna (jos sellainen joskus tulee) voin juosta laatikolle, todennäköisesti vain todetakseni, että posti oli mennyt johonkin muuhun noista laatikoista, tai että näin vain harhoja, kuvittelin liikoja.
Nyt vain odotan aamua.....ja toivon.
No comments:
Post a Comment