Hän istuu puistonpenkillä, hytisten ja kiroillen mielessään Suomen talvea. Hän hörppii olutpullostansa, aikomuksenaan ”vetää kunnon känni”, kuten suomalaiset sen sanovat. Alkoholista hänellä ei ole puutetta, ehei, reppu hänen vieressään penkillä on täynnä avaamattomia humalanaiheuttajia. Ei hän niitä tosin ostanut ole, varastanut tietysti, kenellä sitä näinä aikoina on kahta kolikkoa kilisemässä toisiaan vasten taskunpohjalla? Lama on vallannut maan, eikä sen ote meinaa kadota sitten millään, ei vaikka jokainen suomalainen huutaisi perkelettä eduskuntatalon edessä. ”Ajan kanssa”, ne sanoo, ”ajan kanssa”.
Puhelimen ääni herättää hänet mietteistään. Se kaikkien tuntema Nokian symboliksi kehittynyt soittoääni sieltä kajahtaa, toistaa itseään kun ei muutakaan voi. Käsi liikahtaa hitaasti kohti taskua, kaivautuu sen sisälle ja nostaa esiin esineen, joka vielä joskus muistutti puhelinta. Kohmeinen peukalo painaa tottuneesti näppäimistön vihreätä luurin kuvaa, ja sen jälkeen puhelin viedään vasemmalle korvalle, niinkuin jo sadat kerrat aiemmin. Kyllähän nyt suomalainen osaa puhelinta käsitellä!
Epämääräinen murahdus kulkeutuu äänihuulista puhelimen mikrofoniin. Sitten ollaan hiljaa. Odotetaan....Odotetaan.... Langan toisessa päässä joku pitää valitusvirren, mistäs muustakaan kuin ongelmastaan tyttöystävänsä kanssa. Aluksi juodaan pää pyörälle etanolista, sitten korttelin viehkein tyttö sattuu näkökentälle ja siinä sitä taas mennään. Ja aamulla kaduttaa. Niin se käy.
Puhelu jatkuu ja jatkuu, hän murahtaa tasaisin väliajoin merkiksi siitä, että kuulolla ollaan. Vähitellen juttu alkaa kuitenkin vähetä. Mikä helpotus! Lopulta hän sanoo mukamas-pirteällä äänellä: ”Pärjäile!” ja painaa punaista. Käsi laskeutuu taskulle, ja sujauttaa puhelimen paikalleensa. Toinen käsi nousee kohti suuta kuljettaen kaljapulloa, ja kippaa viimeisetkin pohjasakat suuhun, ja sitä kautta kurkusta alas.
Pullo on nyt tyhjä. Tosin vain hetken. Käden laskeuduttua pullo mukanaan lepäämään reidelle, pulloon tipahtaakin pisara nestettä. Toinen, kolmaskin vielä. ”Mistä näitä pisaroita oikein tulee?” voisi joku mainosteeveetä seuraava humoristisesti ihmetellä. Onko se vesisadetta? Ei, terävimmät tajuavat, ettei vettä voi sataa nestemäisessä muodossa keskellä kylmintä talvea. Neste tippuukin hänen silmistään! Tämäpä vasta yllätys. Yksi toisensa jälkeen pisarat iskeytyvät pullon pohjaa vasten.
Mistä moinen itku? Onhan hän jo melkein aikuinen sentään, ei tuollainen nyt sovi isolle miehelle! Syytä tähän tunnepurkaukseen emme kuitenkaan voi sivustakatsojina tietää, eikä voi olla varma tietääkö mies itsekään miksi noin vollottaa. Hetkinen, nyt tapahtuu jotain.
Hän nousee penkiltä. Sulkee reppunsa vetoketjun ja heittää repun selkäänsä, yllättävän räväkästi. Jokainen liike on nyt paljon nopeampi ja määrätietoisempi kuin aiemmin. Hän suuntaa askeleensa poispäin. Sama käsi, joka vain hetki sitten piteli puhelinta, kohoaa nyt tunnustelemaan toppatakin taskua takin päältä. Kyllä, siellä se on, käsi tuntee sen puisen varren. Sen jatkeena hän tietää olevan metallisen terän, jolle edes Suomen hyytävä pakkanen ei mahda mitään.
No comments:
Post a Comment